Maanantaista rouvuuteen

Maanantaiaamuna astahdin kupeeni vyöttäneenä (lue: pelkoa näyttämättä) jääkentälle, jota talomme etupihaksikin kutsutaan ja totesin, että Puolison ehdotus taksista alkoi vaikuttaa kerrassaan houkuttelevalta. Vaan kun olin kerran reippailua varten pukeutunut, kokosin itseni ja lähdin liukastelemaan kohti toimistoamme. Päädyin perille kaikki luut ehjinä, mutta täytyy myöntää, että lihaksissa tuntuu vielä tänään keskiviikkonakin.
Nyt kun tuo pikatakatalvi jo on ohi ja allergiat ovat vyörymässä ylitseni kuin kivirekka, on pakko myöntää, että takatalvessa on puolensa. Epäilemättä olen aika yksin tämän mielipiteen kanssa, mutta kun…leppä taitaa jossain Euroopassa kukkia oikein antaumuksella…
Tänne toimistolle päästyäni vastailin sähköposteihini ja selvittelin asioita. Kirjoitin todistuksen maahanmuuttoviranomaisille. Lauantaina on jo Saksaan takaisin palanneen parin nuorimmaisen kaste ja sovimme kastekeskustelun ajan. Hollannissa asuvan suomalaishollantilaisen parin vihkikeskustelun paikaksi sovittiin Zeist, Hollannissa. Ei, en matkustele ympäri Eurooppaa käymässä vihkikeskusteluja tai vihkimässä ihmisiä – jälkimäiseen tarvitaan muuten erityislupa. Sattui vaan niin sopivasti, että yliopistopappien Euroopan konferenssi on Hollannissa alkukesällä. Kun hääjuhla – avioliiton siunaus, jos tarkkoja ollaan – on aivan kesälomani perään, emme olisi muulla tavoin voineet tavata ennen juhlaa.
Jossain välissä pidin taukoa ja vaalien juuri oltua kävimme kollegan kanssa pienen vaalianalyysikeskustelun. Kuulemma politiikasta kiinnostuminen on keski-iän merkki samoin kuin kodinhoitohuoneesta haaveileminen. Kumpaakin on havaittu tapahtuvan – varsinkin kodinhoitohuoneesta haaveilemista. Mystistä on, että sitä on saavuttanut jo kunnianarvoisan 38:n vuoden iän ja silti edelleen onnistuu mieltämään itsensä juuri ja juuri opiskelunsa päättäneeksi.
Njaa, toisaalta tosiasiallisesti, kun tulin opiskelleeksi kaksi tutkintoa, niin varsinaisesti siirryin kyllä työelämään vasta viitisen vuotta sitten. Mutta silti. Tellervo Koivisto totesi kuivan humoristisesti joitain vuosia sitten jossain haastattelussa, että hän ei ollenkaan miellä itseään sen ikäiseksi kuin on. Ainoa merkki iän lisääntymisestä on, että ystävät ovat alkaneet näyttää kovin vanhoilta. Omani tosin eivät vielä ole mitään sinne päinkään, päinvastoin he näyttävät ennemminkin aina vain upeammilta. Hyvä niin ja toisaalta, ehkä vain on hyväksyttävä se, että oma kokemukseni iästäni ja kronologinen ikäni eivät välttämättä tosiaankaan vastaa toisiaan. Se kuuluisa sisäinen lapseni ainakin elää ihan omassa aikamaailmassaan samoin kuin hänen pikkusiskonsa pikku prinsessa – anteeksi, neiti Pikku Prinsessa – joka aina välillä ilmaisee itsestään, kun väsyttää eikä kaikki menekään niin kuin neiti haluaa.
Siitä tuli mieleeni, kampaajani kutsui minua rouva Pusaksi eilen. Se tuntui hämmentävän kummalliselta ja äärettömän kivalta. Katsotaan vain koska lakkaan hätkähtämästä. Lähes viiden pappisvuoden jälkeen pastori nimeni edessä tuntuu vieläkin vähän hassulta. Nyt olen siis rouva pastori Pusa tai pastori rouva Pusa. Voi hyvä tavaton! Sukunimeen olen jo tottunut ja siihen oikein kovasti tykästynyt, mutta nuo etuliitteet!